Pohdintaa penkkareista ja wanhoista abin silmin

Lukion lopun tietää lähestyvän silloin, kun abiturientit astuvat rekan lavalle pukeutuneena eri asuihin heittelemään karkkia ja huutamaan nollaa. Toisaalta toisten parhaimmat ajat ovat alkamassa glitterihelmojen heiluessa niin wienervalssin kuin tangon pyörteissä. Molemmat ovat sellaisia päiviä, joita on odottanut koko lukioajan. 

Elin viime helmikuussa elämäni parasta aikaa viettäen prinsessapäivääni. Kaikki oli mietitty tarkkaan, suunniteltu etukäteen: hiukset, meikki, mekko – kaikki. Aamun hyvin aikainen herätys ei haitannut mitään, koska tuota päivää olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Olin aina ihaillut wanhojen tansseja ja nyt olin se kaunis lukiolainen, joka pääsi tanssimaan sinne. Nautin joka hetkestä, jokaisesta pyörähdyksestä, jokaisesta tervehdyksestä ja jokaisesta tanssista.

Wanhojen tansseissa korostuu ikäluokan ryhmähenki entisestään. Enkä siksi unohda sitä, miten parinvaihtotansseissa pysähdyin jokaisen kanssa vaihtamaan muutaman sanan.

Tänä vuonna sain kunnian juontaa wanhat, ja toivoin näkeväni sitä samaa ryhmähenkeä ja iloa. Ja onnekseni se oli läsnä. Naurulta, ystävyydeltä ja yhdessä nauttimiselta ei voi välttyä wanhojen tansseissa. Vaikka kuinka stressaisi tanssit, kyllä joku saa nauramaan, edes hymyn nousemaan. Ja siitähän se ehkä vasta alkaa, lukion parhaat ajat, yhteiset hetket.

Toisaalta omat yhteiset hetket olivat wanhojen tansseja edeltävänä päivänä täyttyneet astuessani rekan lavalle. Pitkät kaksi ja puoli vuotta tulee osaltaan täyteen. Ja vasta jälkikäteen sitä osaa arvostaa ja osaa kaivata, yhteisiä hetkiä lukiossa. Lukiopolulle on kuulunut itkuja ja nauruja, hauskuutta ja stressiä. Ja näiden tuntemusten rinnalla ovat kulkeneet ystävät, joiden kanssa huudan nollaa. Nolla päivää. Siinäkö se oli?

Käteen on jäänyt muistoja, kokemuksia, iloa ja välillä turhautumistakin, mutta tärkein asia tiedon lisäksi, mitä lukiosta olen saanut, on ystävät. En olisi uskonut, että Haapajärvellä voi saada uusia kavereita, mutta niin vain on käynyt.

Kun siis äidinkielenopettajani sanoi, että kerro abin näkökulmasta ajatuksia lukion perinteistä, otin tehtävän vastaan. Sanoisin, että lukion perinteet luovat niin tasapainon arjen keskelle kuin tuovat ihmisiä yhteen. Antaa aikaa pysähtyä kiireisessä maailmassa ja nauttia hetkestä. Ne antavat mahdollisuuden elää juuri siinä hetkessä, ja päivään haluaa palata uudestaan ja uudestaan.

Vaikka onhan edessä vielä muutama kokoontuminen, yo-kirjoitukset ja se lukion odotetuin hetki, kruununjalokivi: lakitus.

Ja sen jälkeen on aika lennähtää suureen maailmaan ja löytää oma polkunsa.

Minttu Sornikoski

Kuvat Jenna Saarnio ja Kristiina Kärkkäinen